Kun maanantaina ukkokulta kyyditsi minut työterveyslääkärille (olin sentään ymmärtänyt ajan tilata jo torstaina) niin aamupäivällä jo aavistelinkin hänen tulevaa diagnoosiaan.
Pahimmat kipuilut selässä olivat loppuneet, kääntyileminen vuoteessa omin voimin melko onnistunutta ja ylöskin pääsin könyämään itse, hitaasti ja varmasti. Kyynärsauvoja tarvitsen kuitenkin ulkona liikkumisessa ehdottomasti.
Alkukeskustelun jälkeen lääkäri sitten tutki tuon issiasvaivan ensiksi, eikä hermo enää kipuillut - ei pistelyä jalkaterässä, eikä kankussa. Niinpä niin pahenemisjakso oli pamahtanut oikein räjähtäen päälle, vieden sitten tuon askelvarmuuden molemmista jaloista!
Jaloissa on nyt niin paljon jäykkyyttä (spastisuutta), että sain vielä kaksi viikkoa saikkua ja kehoituksen ottaa sairaalaan ms-hoitajaan yhteyttä ensiviikon alussa. Elippä kortisonipulssi liikuntakyvyn palauttamiseksi edessä.
Huojentuneena kuitenkin poistuin vastaanotolta, onneksi tuo selkä ei naksahtanutkaan niin pahasti kuin luulin. Tämän jokapäiväisen seuralaisen kanssa sentään pärjäilen jotenkuten. Joskus vain pistää naurattamaan oma kömpelyys, sillä tavarat ei pysy käsissä ja sanat ovat hukassa.
Eteenpäin mennään, tuuli on myötäinen
Kommentit