Aurinkoista, mutta kolean tuulista päivää olen saanut tänään viettää rakkaimpieni kanssa kotona ja vähän kylässäkin.

Poikamme saapui eilen illansuussa kihlatun avosiippansa kanssa Turusta ja pikapikaa ukkokultani grillasi pikkusyötävää pesueelleen. Valitettavasti kolea sää kuitenkin esti ulkoruokailun. Makkarat ja maissit maistuivat ehkä vielä paremmalta sisällä lämpimässä syöden, saatika ulkona huulet ja sormet sinisenä popsittuna ja kylmästä hytisten.

Nuoret lähtivät "jatkoille" Tommin opiskelukaverien luokse vastaanottamaan vappua ja me "vanhukset" jäimme kotiin huilimaan ja keräämään voimia huomista iltaa varten.

Tämän päivän ohjelmaan oli alustavasti kuitenkin sovittu anopin luona vierailu ja sinne lähdimmekin ruokailun jälkeen. Mummu ilahtui käynnistämme, vaikka Tommilla ei ollutkaan hänelle ojentaa onnittelukukkia 25.4. olleen 70 vuotispäivän johdosta. Syy kukattomuuteen on kyllä aivan minun, en löytänyt avoinna olevaa kukkakauppaa Nolostunut Äitienpäivänä sitten muistamme häntä myös Tommin ja Pauliinankin puolesta.

Joka kerta kuitenkin se lapsen lähtö omaan kotiinsa on ainakin minulle yhtä haikeaa, niin tänäänkin. Yritän olla reipas ja rohkea, mutta aina silti silmäkulmaan kyynel vierii ja on pakko melkein syöksyä takaisin sisälle.

Miten ylpeä olenkaan lapsistamme, kunpa vain osaisin sen heille kertoa. Näitä mietin aina joskus yksin ollessani niin tänäänkin. Olen onnekas, minulla on vieläkin ihan omat kullanmurut!